Polkupyörät tuottavat muistoja. Ne tuovat elämään hyvän olon hetkiä. Muistatko niitä unenomaisen mahtavia alamäkiä, tunnelmia kilpailun tiimellyksessä tai pyöräseikkailujasi ja niistä selviytymistä? Ja muistatko pyörän, joka oli kumppanisi kaikkina noina hetkinä? Seikkailun ytimessä ovat pyöräsi komponentit.
Jokainen kehitysvaihe on tuonut mukanaan uusia juttuja, jotka ovat laajentaneet käsitystämme maastopyörän ja maastopyöräilyn mahdollisuuksista, monipuolistaneet lajia ja tehneet siitä entistäkin mielenkiintoisemman. Kaikkeen tähän liittyy paljon muistoja.
Shimano-lähettiläs Dan Milner kävi äskettäin läpi verstaansa takanurkassa lojuvan vanhan, miltei unohtuneen varaosalaatikon sisällön ja löysi sen kätköistä koko joukon pölyisiä retrokomponentteja. Pyysimme Dania kertomaan meille kunkin komponentin historiasta ja niistä valtavista kehitysaskelista, joita hänen yli 35 vuoden mittaisen maastopyöräilyuransa varrelle on mahtunut.
Vaihdevipu: 3x7-vaihteinen XT M732 vuodelta 1986 vs. 1x12-vaihteinen XT M8100 vuodelta 2022
Tänä päivänä sujuvatoimisia, täydellisesti indeksoituja vaihdejärjestelmiä voi olla helppoa pitää itsestäänselvyytenä. Kun Shimano vuonna 1984 esitteli Shimano Index System (SIS) -järjestelmänsä, maastopyöräilyn maailma muuttui peruuttamattomasti. Vuonna 1986 SIS hyväksyttiin laajalti maantiepyöräilyssä, mutta sen vastaanotto MTB-maailmassa oli nihkeämpää.
Toimintadynamiikaltaan epätarkat kitkavaihtajat korvannut indeksoitu, yläpuolisella peukalovivulla varustettu XT teki mahdollisiksi luotettavan ja tarkan yhdellä painalluksella tapahtuvan vaihteenvaihdon, mikä oli aivan lyömätön juttu MTB-kisaurani alkuaikoina.
Edistyksellinen, mustanpuhuva XT oli harmaaseen sisarukseensa Deoreen verrattuna selvästi halutumpi kokoonpano, ja 3x7-vaihdeyhdistelmän ansiosta käytössäni oli kaikki vaihteet, joita koin tarvitsevani. Tätä kesti siihen asti, kunnes 8-vaihteinen XT-järjestelmä tuli markkinoille kahdeksan vuotta myöhemmin.
Hauska fakta: vuoden 1986 katalogissa varoitettiin, että "SIS ei välttämättä toimi asianmukaisesti, jos rungossa käytetään putkensisäistä vaihdevaijerin reititystä."
Vaihtaja: 8-vaihteinen XTR M951 vuodelta 1998 vs. 12-vaihteinen XT M8100 vuodelta 2022
Vuonna 1991 Shimano toi markkinoille XT-sarjasta varta vasten kisakäyttöön jalostetun XTR-huippuosasarjan. Olin tästä aivan täpinöissäni. Tuohon aikaan XC-pyöristä pyrittiin tekemään kaikin keinoin mahdollisimman kevyitä. "Keskipituisella" – eli melko lyhyellä – häkillä varustettu pieni, kompakti XTR-vaihtaja oli riittävän nopeatoiminen kilpailukäyttöön, mutta niin vain sekin piti varustaa lyhyellä Dura-Acen häkillä. Tämän päivän kasettipakkojen erikoishammasprofiilien ja kehittyneiden takavaihtajien ansiosta hommat hoituvat tietenkin täydellisesti "valtavan pitkistä" häkeistä huolimatta.
Vuonna 1998 Shimanon takavaihtajissa käytettiin jonkin aikaa ylimääräistä vaijerinohjainrullaa, jonka tarkoituksena oli vaihtosuorituskyvyn parantaminen. Innostuimme siitä kovasti, mutta se osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi: se toi vain ylimääräistä painoa ja vaihteet toimivat aivan hyvin ilman sitäkin.
Koska tuolloisten kasettipakkojen ratasyhdistelmä oli tyyppiä 12-32T, jopa XTR oli varustettu kolmella eturattaalla riittävän laajan välityssuhdealueen saavuttamiseksi. Tänä päivänä sama saavutetaan vaivatta 1x12-kokoonpanolla.
Runko: Cannondale SM800 vuodelta 1990 vs. Yeti SB140 vuodelta 2023
Komponenteilla ei ole käyttöä ilman runkoa, johon ne asennetaan. Vuoden 1990 Cannondale M800:ni alumiinirunko hiottuine hitsisaumoineen on samalla tavalla hienon näköinen kuin nykyisen Yeti SB140:n sileä hiilikuiturunko, mutta siinä ne yhtäläisyydet oikeastaan ovatkin. Sen kolmen vuosikymmenen aikana, jonka puitteissa olen siirtynyt Cannondalesta Yetiin, pyöriimme kohdistamamme vaatimukset ovat muuttuneet paljon — ja tämä muutos näkyy komponenttien kehityksessä. Pyörän runko on itse asiassa paras näyteikkuna oman aikansa teknologiaan.
Muutama esimerkki: levyjarrusatulan kiinnikkeet ovat korvanneet cantilever-jarrujen tapit. Emäputket ovat turvonneet suurihalkaisijaisiksi ja kehittyneet kartiomaisiksi ja niiden kulma on muuttunut 6° (Cannondalen emäkulma on 71°). Satulaputkiin mahtuvat nyt paksuputkiset hissitolpat ohuiden 27,2 mm:n vakiosatulatolppien sijaan. Tämän päivän takahaarukoissa voidaan käyttää 2,6" leveitä 27,5" ja 29" renkaita 26"-1,9" renkaiden sijaan, jotka kisapyörässäni olivat alla vuonna 1990. Myös takahaarukan kiinnitysleveys on kasvanut 135 mm:stä 148 mm:iin, mikä mahdollistaa leveämpien napojen ja kestävämpien kiekkojen käytön ketjun linjausta hankaloittamatta.
Lopuksi voimme todeta, että maastopyöräkin on vain niin suorituskykyinen kuin sen ajaja. Vaikka nykypyörien kehittynyt runkogeometria, voimansiirtoratkaisut ja jarrut tukevat tehokkaammin suorituskykypotentiaaliani, vanha jyrkkäkulmainen XC-Cannondale vei minut moniin hauskoihin seikkailuihin – ja silloin tällöin päistikkaa yli ohjaustangon!
Hauska fakta: Cannondale M800 oli akseliväliltään huimat 162 mm lyhyempi kuin Yeti SB140.
Jarrut: Shimano LX vuodelta 1990 vs. 2021 hydraulinen Shimano XT M8120 vuodelta 2021
Vaikka nykyään käyttämieni 180 mm:n jarrulevyjen ja 4-mäntäisten XT-jarrujen suorituskyky on aivan eri maailmasta, vuoden 1992 LX:n cantileverit olivat yksinkertainen ja kestävä ratkaisu 10 kuukautta kestäneellä bikepacking-matkallani ympäri Etelä-Amerikkaa. Keskivaijerivetoisten cantilever-jarrujen tasapainottaminen niin, että jarrupalat koskettivat vannetta samanaikaisesti, oli ihan oma taiteenlajinsa.
Vaikka ne korvautuivat myöhemmin paljon tehokkaammilla V-jarruilla, cantilevereilläkin sai aikaan voimakkaan jarrutuksen, jos jarruvipu oli oikeanlainen. Kun vuoden 1998 Shimano LX -vipu tuli markkinoille, se oli aikanaan todella kevyt, suorituskykyinen ja innovatiivinen uutuus, vaikka olikin osasarjahierarkiassa XT:tä alempana. Nämä lyhyet kahden sormen vivut olivat oivallus, jonka ansiosta voitiin luopua aiemmista kolmen sormen hirviöistä ja saatiin myös lisää säädettävyyttä.
Kolmiasentoinen modulaatiosäätö (H-M-L) mahdollisti jarrujen käyttämiseen tarvittavan vipuliikkeen mukauttamisen, mikä oli hyödyllinen ominaisuus, kun markkinoilla oli useita erilaisia cantilever-malleja. Jarrut varustettiin myös "Servowave"-mekanismilla, joka tehostaa jarrupalojen kosketusdynamiikan hallintaa.
Hauska fakta: Servowave toimi – ja toimii! – niin hyvin, että se löytyy edelleen Shimano-jarruvipumallistosta, mukaan lukien nykyiset M8100 XT -levyjarrut.
Kasettipakka: 8-vaihteinen XT vuodelta 1994 vs. 12-vaihteinen XT vuodelta 2022
MTB-urani alkuaikoina maastopyörissä oli ensin 18, sitten 21 vaihdetta, ja tätä kesti lähes vuosikymmenen. Shimanon ensimmäinen 8-lehtisellä kasettipakalla varustettu 24-vaihteinen järjestelmä tuli markkinoille vasta vuonna 1994.
Nykyisten 51-hampaisten jättiläispakkojen rinnalla kieltämättä tosi pikkuruiselta näyttävästä 8-vaihteisesta Hyperglide XT -kasetista tuli nopeasti paras ystäväni. Aiempaan 7-vaihteiseen järjestelmään verrattuna se tarjosi tiiviimmät vaihdevälit, mikä mahdollisti tasaisen kadenssin ylläpidon. Suuremman takarattaan ansiosta myös ylämäkiajo helpottui huomattavasti. Samalla pienin hammasratas oli nyt aiemman 12-hampaisen sijaan 11-hampainen, mikä oli pidemmissä alamäissä ratkaisevan tärkeää kadenssin hallinnan kannalta. Kyllä, tämä kiiltävä, kompakti mestariteos oli kaikkea sitä, mitä sen upea kromiviimeistely antoi ymmärtää – ja paljon muutakin!
Hyperglide-vapaaratasrunkoon siirtyminen helpotti ja nopeutti rataspakkojen vaihtoa todella merkittävästi. Vanhan ajan rataspakkamallien avaaminen saattoi olla todella hankalaa puuhaa. Siksi toivotin 1990-luvun alussa pyöräliikkeessä mekaanikkona työskennellessäni uuden kasettipakkatekniikan lämpimästi tervetulleeksi. Myös nykyiset 12-vaihteiset Micro Spline -vapaaratasrungot ovat tosi mahtavia.
Kampisarja: 1997 Syncros Triple vuodelta 1997 vs. Shimano XT 1x12 vuodelta 2022
Alueet, joissa maastopyörien kehitys on minusta (suurten, jyrkkien ylämäkien ystävänä) ottanut merkittävimmät askeleet, ovat jousitus, vaihteisto ja siirtyminen laajan välityssuhdealueen mahdollistavien yhden eturattaan järjestelmiin.
Kun kolmi- ja kaksilehtiset eturattaat korvautuivat yhdellä eturattaalla, maastopyöräily koki suuren mullistuksen. Kun yksi eturatas yhdistettiin kasettipakkaan, jonka suurin ratas oli 51-hampainen, saatiin yhtä laaja välityssuhdealue kuin 3x8-kokoonpanoilla, mutta ilman etuvaihtajan aiheuttamaa sählinkiä ja ketjun virheasentoja.
Yhden eturattaan järjestelmät ovat kaikkein merkittävin kehitysaskel, mutta kampisarjatekniikan kehityksessä on tapahtunut paljon muutakin. Muistan, kun vuonna 1997 mittatilaustyönä valmistettuja "State-of-the art"-kampisarjoja ylistettiin ominaisuuksilla, jotka lopulta osoittautuivat aika tarpettomiksi. Kukaan ei nykyään enää haluaisi palata sellaisiin takaisin – eikä nelikenttikeskiöihin, joiden tapana oli löystyä tuon tuostakin. Entäs ohuet, rasituksessa taipumiselle alttiit kevyet poljinkammet? Tai eturattaat, joiden pikkuruiset kiinnityspultit putoilivat helposti sormista työpöydän alle ja katosivat pölyn ja muun roinan sekaan?
Kaikki nämä komponentit palvelivat kuitenkin aikanaan hyvin ja veivät minua eteenpäin maastopyöräilyurallani. Ja nyt ne tarjoavat aiheita mahtaville muistoille. Kun katson näitä vanhoja komponentteja, ymmärrän, että edes selvänäkijä ei tuolloin olisi pystynyt ennustamaan, missä maastopyöräilyn kehitys kulkisi vain pari-kolme vuosikymmentä myöhemmin ja kuinka huimasti komponentit olisivat kehittyneet. Olen iloinen, että olen saanut olla mukana tässä kehityksessä – ja todella tyytyväinen tilanteeseen, jossa olemme nyt.
Jaa tämä artikkeli
